Istuttelin tänään parvekkeelle kaikenlaista. Tomaattia, salaattia ja kanelibasilikaa. Siemenet olisi varmaan ollut hyvä kylvää jo aikoja sitten, mutta josko ne ehtisivät taimiksi ja kunnon istutukseen ennen kuin lunta satelee. Siemeniä multaan painaessani en voinut olla vertaamatta tätä luonnon ihmeellistä tapahtumaa ihmisen hedelmöittymiseen; niin pieni siemen ja silti siitä kasvaa jotakin suurta! Ja miten voikaan olla niin tärkeää jokin istutussyvyys, että siemen varmasti itää. Ja miten istutusta täytyy kastella tarpeeksi, että itäminen käynnistyy. Ja lämpötila myös, ainakin kanelibasilika pitää kasvattaa alkuun sisällä ja karaista oikein ennen ulos istutusta. Huh. Melkein yhtä tarkkaa ja onnenkantamoisen alaista kuin ihmisen alulle pistäminen! Saas nähdä mitä noista tulee. Tuossa ne ikkunan takana parvekkeella nököttävät, mullat purkeissaan ja nyt vain odotellaan. "Yhtä odotteluahan tämä elämä on!", mietin kun kastelin istutuksiani.
Mutta toisaalta, minne ihmeeseen sitä on kiire? Joka kuukausi odotan, että nyt nyt, mutta mitään ei tapahdu. Kaikki soljuu eteenpäin samalla arjen painolla kuin aina ennenkin. Puoli vuotta yrityksemme aloittamisesta on nyt kulunut. Mutta kai sitä pitäisi osata malttaa nauttia odotuksen odotuksestakin...siitä, että voi vielä vaikka pienen (tai tällä menolla vähän pidemmän hetken) olla vain kaksin ja tehdä vapaasti niitä asioita, jotka mutkistuvat kun lapsi on tullut. Ihanaa mutkistumista, joka kai sieltä on tullakseen kun on sen aika.
Lähdemme huomenna mökille miehen kanssa kahdestaan, ensi kertaa ihan kaksin; ihanaa! Odotan innolla tyyntä järveä ja iltakalastelua, kesäillassa ja kuikan laulaessa taustalla. Vielä ihanempaa olisi, jos tietäisin sisälläni kasvavan pienen ihmisen, mutta ainakin nyt on sellainen tunne, ettei ole kiire mihinkään.
Jaa-a...lomalaisen ajatuksia varmaan nämä, mutta ainakin on stressitön loma kun tämän fiiliksen sain aikaiseksi. Keeping this up!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti