Unessa se on totta

Näin toissayönä toden tuntuista unta. Siinä minulla oli iso maha, olin viimeisilläni raskaana ja kävelin pitkällä käytävällä. Yht´äkkiä vatsalla tuntui nippaisu ja tunsin (niin todentuntuisesti kuin unessa tuntea voi) jotakin valuvan. Verinen, limainen klimppi valahti ja tippui käytävän lattialle. Katselin sitä ja mietin, että mitä ihmettä. Mies oli yllättäen vieressä ja totesin hädissäni, että nyt se synnytys taitaa alkaa, "tulppa irtosi!". Nojasin käytävän seinään ja sitten heräsin.
Alavatsassa on tuntunut jomotusta pari päivää ovulaation ja touhuilujen jälkeen. Ne ja tuo uni saivat siitä herätessä toivomaan, että se olisikin joku enneuni. Että kehossani olisi alkanut kehittymään jotakin ja siksi näen tuollaista unta. Eipä ole ensimmäinen kerta kun jostakin ihan pienestä jutusta, tuntemuksesta tai olotilasta saa päähänsä, että josko nyt?

Mutta niin todentuntuinen tuo uni oli, että näen vieläkin itseni siinä käytävällä. On se vaan niin hassua.

2015

Hyvää Uutta Vuotta 2015 kaikille, paljon uusia onnellisia hetkiä ja toiveiden täyttymistä! 

2015. Ajatella, kaksi vuotta sitten aloittelin tämän blogin kirjoittamista ja todella silloin mietin, että tämä rakentuisi erilaiseksi. Että hyvin piankin kirjoittaisin raskaudesta ja kaikesta siihen liittyvistä tunteista, odotuksesta ja onnesta. En osannut kuvitellakaan, että tämä muokkautuisi lapsettomuusblogiksi. Jonkinlainen sellainen se nyt on. Samalla väylä minulle purkaa aika ajoin tätä turhautumista, pettymystä ja joskus vihaakin, kun kaikki tuntuu epäreilulta.

Kirjoitan tätä kotisohvalla illan hämärässä viltin alla, alavatsa aivan tulessa ja kouristeluissa eikä yhtään särkylääkettäkään ole kaapissa jäljellä. Kuumavesipullo on siis taas ystävä. Elikkäs ylläri vaan, menkat alkoivat eilen. Niinkuin aina. Joulukuun kierrosta muuten sen verran näin jälkikäteen, että se päättyi kp 33, mikä oli mulle aivan kummallista! Voitte kuvitella kun kp 33:n aamu alkoi, olinko hieman täpinöissäni. Olin ehkä enemmän kuin koskaan sitä mieltä, että nyt mun on pakko olla raskaana.  Ei näin pitkää kiertoa ole mulla koskaan. Ei koskaan. "...Nyt se tapahtuu, tässä se on. Jokohan menisi ostamaan sen testin." Sisällä alkoi jo kipristellä tunne, että kohta taidan todella näyttää miehelle positiivista testiä ja ottaisimme sitä onnea vastaan yhdessä. Illalla vuoto sitten alkoikin. Tuota pettymyksen määrää... miten sitä joskus antaakaan itselleen luvan olla niin varma.

Jonkin verran mieli on nyt tämänkin kierron jälkeen maassa (eikä ehkä tilannetta helpota, että olen katsellut menkkaisena sohvannurkassa Erilaiset äidit, Teiniäidit ym. sarjoja). Heittelin mielessäni ilmoille ajatuksen, että hei; ehkä me ollaan niitä pareja, jotka plussaa heti kun tutkimuksiin on varattu aika. Mystisesti "yrittäminen loppui" ja tärppäsi. No ei me nyt sitten oltu niitäkään.
Parin viikon päästä olisi aika Naistenklinikalle. Mies käy ensi maanantaina antamassa simppanäytteen labraan. Jännityksellä ja innolla odotan ensimmäistä vastaanottokäyntiä. Meidän hoitosuunnitelmaamme. Samalla jostain taka-alalta tuikkii pelko. Pelko siitä, että tutkimuksissa selviää jotain lopullista, negatiivista. Mutta tämä on käytävä läpi, tuli vastaan mitä tuli. Toivon mukaan vastaan tulee tänä 2015 vuonna kaksi viivaa raskaustestiin ja saan siitä teille ilolla jonain päivänä kertoa.

Tsemppiä kaikille siis tähän uuteen vuoteen ja kaikille, jotka ovat samassa tilanteessa kuin me, paljon plussatuulia!

t. Sofia

Kai joskus tavataan?

Aika on nyt varattu.
Omalle terveysasemalle heti joulukuun alkupuolella. Klo 10:15 aamulla me astellaan sitten lääkärin vastaanotolle ja päästään aloittamaan selvittelyt, tutkimukset. Olo nyt toiveikas ja raukea, me edetään viimein tässä asiassa johonkin!

Jaan tähän hetkeen ja tunteisiin sopivan, netistä löytämäni, runon. Toi kyyneleet väkisinkin silmiin.

"Tulisit jo meille,
et tiedä kuinka odotetaan.
Tuulien teille,
toiveeni kuiskata saan.
Sanattomin sanoin,
me sua kaivataan.
Ovemme on avoin,
kai joskus tavataan?
Tyhjä on syli,
mutta toiveita täynnä.

Emme pääse sun yli,
me sua jo rakastetaan."

Toivo elää

Lääkäri soitti tällä viikolla ja kertoi verikokeen tuloksen. Progesteroni -arvo oli 31 nmol/l eli ovulaatio on tapahtunut ja keltarauhastoiminta on sen perusteella normaali.

Ilo tästä tuloksesta tosin vaimeni hiukan kun menkat alkoivat eilen aamulla. Tietenkin, mitenkäs muutenkaan! Lääkäri suositteli yrittämään vuoden loppuun ja käyttämään ovulaatiotestejä joka kierrossa. Jos ei tärppiä kuulu niin sitten katsottaisiin jatkosuunnitelmia vastaanotolla. Kyseinen lääkäri työskentelee myös Felicitas klinikalla eli taitaa olla todella asiantuntija lapsettomuusasioissa. Toivotaan, ettei suurempia toimenpiteitä tarvittaisi tässä projektissa. 

Olen muuten nähnyt paljon vauvaunia viime aikoina. Olen synnyttänyt ja pitänyt vauvaa sylissä ensi kertaa, voi miten todelliselta se tuntuukaan ja herätessä on pakahtuva tunne rinnassa. Sitten sitä yrittää vain nukahtaa äkkiä uudelleen, että uni jatkuisi. Mutta ei se tietenkään onnistu. Yksi uni oli huvittava ja kertoo kyllä myös kaikesta jännityksestä ja epävarmuudestakin. Unessa olimme juuri tulleet kotiin synnytyslaitokselta ja olin lapsen kanssa yksin kotona. Yhtäkkiä huomasin, ettei vauvaa löydy mistään...olin hävittänyt sen! Voi hyvää päivää, mitä unia.

Kaipailua

Tänään istuskelin töissä kansliassa täysin uppoutuneena omiin ajatuksiini, kunnes säpsähdin selän takana istuvan työkaverini äänekästä hihkaisua. 

"Heeeeeei...ihaanaaaa!", se huusi samalla kun sisään lampsi äippälomaileva työtoverimme. Pikkuisensa kanssa tietenkin. (Itse en olisi lasta osastolle pöpöjen sekaan tuonut, varsinkaan kun suurin osa potilaista on rajussa vatsataudissa!).
Mutta joka tapauksessa, en oikein ymmärrä tunnetta mikä minut valtasi. Se oli melkein ärsytystä ja turhautumista. Luulisi minun olevan mukana hihkumassa sitä samaa ihanuutta kun kerran vauvakuumetta poden, mutta ei. Ainut ajatus, mikä minut valtasi oli: "miksi tuokin raahaa penskansa tänne...?" (enkö olekin ihana?:D)

Lapsi oli juuri oppinut ottamaan askelia, ja pitihän siinä näyttää pieni kävelynäytös kansliassa. Katselin esitystä hymyillen, ja tietysti ihaillen, miten pieni ihminen siinä kävelee ensimmäisiä askeliaan. Mutta silti sisälläni myllersi jokin outo tunne kun katselin äitiä ottamassa lastaan syliin ja kertomassa, kuinka lapsi meinasi jo matkalla nukahtaa lämpimään autoon. 

Ja kuinka se nukkuu nyt niin hyvin yönsä. 

Ja kuinka se onkaan saanut äitinsä nenän, mutta isänsä otsa sillä ehdottomasti on.

Ehkä tuli sellainen pieni kaipaus, että tuo voisi olla minunkin elämääni. Ja kyllä kai se vielä joskus onkin.