Kaipailua

Tänään istuskelin töissä kansliassa täysin uppoutuneena omiin ajatuksiini, kunnes säpsähdin selän takana istuvan työkaverini äänekästä hihkaisua. 

"Heeeeeei...ihaanaaaa!", se huusi samalla kun sisään lampsi äippälomaileva työtoverimme. Pikkuisensa kanssa tietenkin. (Itse en olisi lasta osastolle pöpöjen sekaan tuonut, varsinkaan kun suurin osa potilaista on rajussa vatsataudissa!).
Mutta joka tapauksessa, en oikein ymmärrä tunnetta mikä minut valtasi. Se oli melkein ärsytystä ja turhautumista. Luulisi minun olevan mukana hihkumassa sitä samaa ihanuutta kun kerran vauvakuumetta poden, mutta ei. Ainut ajatus, mikä minut valtasi oli: "miksi tuokin raahaa penskansa tänne...?" (enkö olekin ihana?:D)

Lapsi oli juuri oppinut ottamaan askelia, ja pitihän siinä näyttää pieni kävelynäytös kansliassa. Katselin esitystä hymyillen, ja tietysti ihaillen, miten pieni ihminen siinä kävelee ensimmäisiä askeliaan. Mutta silti sisälläni myllersi jokin outo tunne kun katselin äitiä ottamassa lastaan syliin ja kertomassa, kuinka lapsi meinasi jo matkalla nukahtaa lämpimään autoon. 

Ja kuinka se nukkuu nyt niin hyvin yönsä. 

Ja kuinka se onkaan saanut äitinsä nenän, mutta isänsä otsa sillä ehdottomasti on.

Ehkä tuli sellainen pieni kaipaus, että tuo voisi olla minunkin elämääni. Ja kyllä kai se vielä joskus onkin.