Voihan pyhät

Viikon verran aikaa isänpäivään.
Viime vuonna se ei aiheuttanut mitään suurempaa surullisuutta. Tällä kertaa olen alkanut katsella miestä ja harmitella tosisssaan sitä, ettei hän voi sitä juhlistaa. Varmasti se miettii omalta osaltaan tuona päivänä, miksei meille ole suotu lasta. Tänäkin vuonna mennään tietysti käymään anoppilassa ja siellä kahvitellaan, miehen sisko lapsineen tietysti paikalla myös. Paikalla kaksi isää. Vaikka puhumme miehen kanssa avoimesta tästä lapsiasiasta, niin jotenkin en kykene kysymään, mitkä fiilikset ovat tänä vuonna? Tuntuu, että murrun ehkä enemmän jos saan kuulla sen pettymyksen sanoiksi puettuna mieheltä. Kun sen on alkanut nähdä joka kierron alussa jo päällepäinkin. Tiedän sen jo sanomattakin ja onhan sitä ääneen tarpeeksi harmiteltukin. Murtuisin ehkä enemmän kuin oman pettymykseni kohdatessa.

Viime äitienpäivä tuntui pahalta. Sitä mietti aamutoimillaan kaikkea sitä, mikä siitä päivästä puuttui. Heräisi siihen kun oma pieni ja mies toivottavat hyvää äitienpäivää, halauksia ja se aamupala vuoteeseen. Tarhassa tai koulussa tehty äitienpäiväkortti. Ehkä siihen olisi pienin kätösin piirretty tikku-ukkona meidän perhe?

Hyvää isänpäivää jo etukäteen kaikille isille! :)