perjantai 8. helmikuuta 2013

Äidin malli

Muista joskus teininä kirjoittaneeni päiväkirjaan "tulevaisuuden minälleni" muistutusta siitä, millainen äiti minun täytyisi muistaa olla, ja mitä virheitä välttää, sitten kun saan lapsia.
Olen yrittänyt etsiä tuota kirjoitusta päiväkirjoistani, mutta jonnekin se on hukkunut. Muistan kirjoituksen sisältäneen ainakin ehdottoman alkoholin nauttimisen kiellon lapsen edessä. Sitä kun sai katsella omassa lapsuudessa, ei nyt ihan rappioalkoholisti -tasolla, mutta ne hetket ja parin viikon putket silloin tällöin traumatisoivat kyllä. Sellaista pelkoa ja ahdistusta, mitä muistan itse n.4-10 -vuotiaana kokeneeni, en halua omalle lapselleni koskaan. Väkivaltaa ja yksi lasten turvakotikeikkakin. Äidin huolestunutta herättelyä kun tämä on sammunut. Öisiä tunteja hereillä.
Ja se outo tunne, kun muistan illalla hakeutuneeni äidin kainaloon sohvalla. Muistan äidin villapaidan karheuden poskella ja sen, miten vieraalta siinä tuntui olla. Jotenkin kuulosteli, että saakohan tässä olla?
Oma äitini teki virheitä, jotka selkeästi toistuivat hänen vanhempiensa teoista, alkoholismia täynnä nekin.

Samanlaista ei oma lapseni tule kokemaan.

Katsoin Iholla -sarjaa tänään, jossa Claudia keskustelee juhlissa ystäviensä kanssa kiihkeästi äitiydestä. Siinä yksi naisista kuuluttaa kovaan ääneen: "mut siis sellanen äitihän sä olet lapsilles, millanen oma äitis on ollu sulle!". Tai jotain sinne päin. Jäin pohtimaan tuota lausetta pelon sekaisin tuntein. Melkein tuli itku.

Ehkä eniten se lapsuuden läheisyyden kaipuu ja muistot jonkinlaisesta pettymyksestä, saa ajattelemaan, että jospa se kaikki on tallentunut syvälle sisimpään. Enkä pystyisi millään olemaan toistamatta samoja virheitä. Enkä osaisi olla omille lapsilleni hellä ja rakastava koska äitini ei minulle ollut!? 
Olen niin monesti ajatellut omaa lapsuutta ja mielikuvissa sitten halannut omaa lastani kun tämä tulee koulusta, katsonut uutta hienoa piirustusta kehuen ja antanut suukkoja. Pukenut lämpimästi päälle ja halannut. Vienyt korkeasaareen kesäisin. Ollut rakastava äiti ja antanut mallin hyvistä arvoista.

Määritteleekö oma lapsuus aina tulevan äitiyden?

4 kommenttia:

  1. Oma lapsuus ei missään nimessä määrittele omaa äitiyttä, ainakaan kun omat lähtökohdat tiedostaa... Juuri äsken miehen kanssa saunassa puhuttiin ja hän kummasteli sitä, miten en ole kuin kukaan perheenjäseneni. Täysin erilainen kuin veljeni ja vanhempani. Kuljen aivan omaa tietäni. Oma äitini on kylmä, ja nuoruudessani vanhempieni erotessa olen kokenut samoja alkoholiin liittyviä asioita kuin sinäkin. olen päättänyt jo silloin, että oma lapseni ei tällaisten asioiden keskellä kasva!
    Eikä tule kasvamaan, olen aivan varma siitä pyyteetömmästä rakkaudesta joka minulla on omalle lapselle tarjota, aivan kuin omille koirillenikin. Vertaus voi kuulostaa hassulta, mutta oikeasti koiruuksien pitäminen on hyvin, hyvin opettavaista omasta persoonasta huolihtijana.
    Toivotaan parasta tästä kierrosta, äläkä murehdi liikaa, olen varma että olet paljon parempi äiti lapsillesi, kuin oma äitisi koskaan oli! :)

    VastaaPoista
  2. Kaikenlaiset ajatukset eri kanteilta valtaa mielen kun suunnittelee perheenlisäystä, ja pakkohan näitäkin on miettiä joskus. Nyt ne on niin ajankohtaisia. Yllättävän monilla taitaa olla samankaltaisia kokemuksia lapsuudesta. Mutta tosiaan tuo omien lähtökohtien tiedostaminen on varmasti totta. Täytyy aina ainakin muistaa se, mitä ei ikinä halua olla! :)

    VastaaPoista
  3. En missään tapauksessa usko, että vanhempien sekoilut vaikuttavan lasten valintoihin ihan mustavalkoisesti. Muutenhan kaikki me alkoholistien lapset oltaisiin tulevia alkkisvannhempia ja itteni, niinkun monen muunkin kohdalla, en edes alkoholiin koske niiden lapsuuden huonojen kokemusten vuoksi, eli sitä yrittää tavallaan olla niin erilainen kuin mahdollista. Muutenkin en usko sellaseen martyyriks heittäytymiseen ja voivotteluun jota monet harrastaa, että "kyllä mustakin tulee paska/alkoholisti/masentunut/väkivaltainen/eronnut/mitä tahansa, koska mulla oli niin huonot lähtokohdat/kokemukset/geenit". Uskon, että me itse tehdään valintoja ja ollaan vastuussa siitä minkälaisia meistä tulee. Mutta tottakai se on normaalia peläta, mutta kuka ei pelkäisi? Tiedän tietoisesti että äitini tekemiset ei liity millään tavalla siihen mitä tulen elämään omien lasteni kanssa, mutta kyllähän mielessä heikkoina hetkinä käy "mitä jos?". Se vaan mun mielestä on inhimillistä ja vastuuntuntoista. Varmasti jokainen vastuuntuntoinen äidiksi haluava nainen pelkää jollain tasolla sitä vastuuta mikä lapsen kasvattamisesta tulee.

    VastaaPoista
  4. No ei toivottavasti ihan mustavalkoista ole. Niin, että musta nyt muka tulisi juoppo niinkuin sukulaisistani moni on. Tai marttyyri. Mutta juuri tuo muu psyykkinen puoli, hellyyden osoittaminen teoin ja sanoin, entä jos se on jäänyt omalla kohdalla vähälle? Ei kai minunkaan äitini ollut tarkoittanut sitä niin. Mutta elämä ohjaa ja muovaa varmasti sen lapsuuden jälkeenkin niin paljon, että melkein kaikesta voi muokkautua ulos. Näin uskoisin. Omia valintoja tosiaankin.

    VastaaPoista