Piinaavaa

Se tunne kun tietää, että menkkojen pitäisi alkaa. Tänään tai huomenna. Tai, että jos ne alkaakin ylihuomenna eivät ne silloinkaan olisi periaatteessa kuin päivän myöhässä. Oi, että tämä vaihe on inhottavan jännittävä! Alkaako vai eikö ala? Alkaisi nyt että pääsisin jo eteenpäin siitäkin pettymyksestä?

Tänään kp 27/28 ja eilen hieman vaalean punertavaa vuotoa. Kaupassa kävelin tietysti tänään tottuneesti sidehyllylle; "näille tulee pian käyttöä..". Oikeastaan yleensä sen 2-3h sisällä alkaa kunnon vuoto, mutta nyt on kulunut pian vuorokausi eikä mitään tapahdu. MIKÄ PIINA, pyörin täällä kuin kissa pistoksissa!

Ei auta muu kuin odotella.

Yk 9

Uusi yritys alkoi taas pari viikkoa sitten. Ovulaatiotestejä en tässä kierrossa aloittanut vaikka harkitsinkin. Olen tyytynyt vain vilkaisemaan välillä, missä vaiheessa kiertoa mennään ja yritetään taas ajoittaa touhuilut hyvin. Toistaiseksi vaikuttaa hyvältä, suositus yhdynnöille "joka toinen päivä" on toteutunut tässä kierrossa eli todennäköisyys on ehkä suurempi kuin aikaisemmin; ehkä?

Tänään on kp 13. Eilinen ja näköjään tämäkin päivä ovat olleet synkeitä. Ei oikein tunnu saavan kiinni mistään ja tuntuu, että kaikki kaatuu päälle. Eikä mikään onnistu. Tuntuu, että olen hetkellisesti niin ulkopuolella elämästä enkä onnistu missään. Kaikesta häviää hohto ja ehkä jossain määrin tiedostamaton stressi ottaa vallan. Tunteet tulee pintaan ja väsymys iskee. Tämä on taas niitä päiviä.

Perheessä on ongelmaa, äidin tukena täytyisi jaksaa olla ja ainoat vapaapäiväni kuluvatkin hänen luonaan käydessä. Illalla en monesti saa unta ja mietin hänen asioitaan. Paras ystäväni on myös lapsellisuuttaan suuttunut minulle, enkä edes jaksa kirjoittaa miksi. Pienin asia, mutta sitäkin raivostuttavampi on, että myös viimeisen 2 viikkoa yrittänyt aloittaa suursiivousta, mutta en saa itseäni aktivoitua liikkeelle muuta kuin töihin. Nyt tämän kirjoitettuani aion ottaa itseäni niskasta kiinni ja mennä siivouskaapille... huokaus.

Suuria muutoksia olisi tuloillaan (edes jotakin ihanaa ja positiivista!). Olemme todennäköisesti syksyn aikana, viimeistään ensi kevään korvilla, muuttamassa isompaan asuntoon; rivitaloon, jossa oma pihakin! Olen innoissani asiasta, sillä en ollenkaan pidä nykyisestä asunnostamme. Enää. Lasta ajatellen se onkin alkanut näyttää ihan liian pieneltä. Pieniä viimeistelyjä täytyisi nykyisessä asunnossa vielä tehdä ja vaatehuonekin rempata siihen kuntoon, että se näyttäisi järkevältä. Niin paljon olisi tehtävää. Onneksi on tuollainen ihana remppamies omasta takaa <3

Tärppitoivein, 

Sofia.

Ps. Kamala kun olen kirjoitellut vähän viime aikoina. Täytyisi varmaan aktivoitua :)

Vaatetta pienelle

Viimeisin neuletyöni on neuletakki vauvalle. Se on vielä tosin ilman huppua ja napitkin ovat irrallaan vailla napinläpilenkkejä.

Sen verran tuossa on ollut jo tähän asti vaivaa, että räpsäisin tällaisen välietappikuvan. Varmaan kohta 3kk olen tuota värkännyt, välillä enemmän ja vähemmän. En siis tosiaankaan ole mikään nopea neuloja. Enkä nyt tuota jälkeäkään kaikessa kohtaa ylistäisi, varsinkaan viimeistelyssä; nuo taskut kun menivät ommellessa niin kurttuisen näköisiksi. Mutta eihän se vauva kurttuisista taskuista valita?

Tämän saa joskus pieni ylleen <3

Huppua siis seuraavaksi neulomaan, katsotaan mitä siitä tulee kun ohjeet tuntuvat olevan välillä niin hankala ymmärtää. Neuletakin ohje on siis "Suloiset silmukat" -kirjasta, josta olen aiemmassa postauksessa kirjoittanut. Takki neulotaan hiukan erikoisella tavalla; ensin etukappaleet ja hihojen etuosa helmasta alkaen. Sitten nämä kaksi osaa yhdistetään ja neulotaan loppuun harteilta takahelmaan. Huppu sitten erikseen.

Käytin Novitan 7 veljestä -lankaa nro.276, väri 060.

Ystävälle kertominen

Jokin aika sitten puhuin raskautumisaikeista ystävälleni, jonka kanssa olemme tunteneet jo peruskoulusta lähtien. Omalla tavallaan meillä on aina ollut sellainen tuliherkkä ystävyyssuhde, joten en tosiaankaan voinut olla varma, miten ystäväni suhtautuisi asiaan. Tiesin, että hän on yrittänyt miehensä kanssa jo pidemmän aikaa, ja siinä istuessamme aurinkoisella terassilla ystäväni alkoi kertoa, kuinka aikoo hankkia Terolut -kuurin koska lasta ei ole kuulunut pian kahteen vuoteen. Kertoilin kuulleeni lääkkeestä ja kyselin myös, onko kokeillut ovistestejä ym. Sitten pienen hiljaisuuden jälkeen tokaisin, että "niin...itseasiassa mekin on jätetty ehkäisy pois." Ystäväni kysyi, ei ehkä edes yllättyneenä, että milloin... ja siitä sitten luontevasti puhuimmekin tunnin verran raskautumisaikeista, suunnitelmista, turhautumisesta ja lupasin myös muutaman ovulaatiotestin ystävälleni kun en niitä ainakaan nyt tarvitse ja iso kasa niitä vielä on. Oli niin helpottavaa kun sain kerrottua hänelle asiasta!

Ystävälläni on sairaus, joka hyvin todennäköisesti vaikuttaa raskautumiseen. Eikä nuoruudessa podettu sukupuolitautikaan ehkä helpota asiaa. Jälkimmäisesti en ole puhunut mitään, kyllä hän sen itsekin tietää, mutta tuosta kilpirauhasen vajaatoiminnasta keskustelimme. Terveydenhuoltoalalla kun itse olen ja thyroksiini -lääkitys on tuttu juttu. Ystäväni kyllä tietää, että lääkepitoisuuden tasapaino on tärkeä juttu, mutta silti hän ei ollut käynyt verikokeissa pitkiin aikoihin. Oireetkin sopivat kuvaan, että ei ole hoito kunnossa. En tästä hänelle saarnannut mitenkään liiaksi, mutta mainitsinpa että kilpirauhasen vajaatoiminta voi vaikeuttaa raskautumista. Plus aiheuttaa vaurioita lapselle, jos raskaaksi tulee eikä hoito ole tasapainossa.

Jotenkin vastuutonta meininkiä, en voinut olla miettimättä. Kehoitin häntä menemään pikimmiten verikokeisiin.

Silti en voinut olla enemmänkin ajattelematta sitä, mitä ystävyydellemme käy jos saamme lapsen ennen heitä. Minulla ei ystäviä liiaksi ole, oikeastaan sellainen todellinen ystävä on vain tämä yksi ja sanonpa sen, että jos hänet menetän niin aika yksin olisin. Ystäväni pelkää lapsettomuutta sen verran, että pelkään hänen ottavan sen jotenkin takaiskuna jos joutuu katsomaan vierestä meidän onnea jonain päivänä.

Ystävyys osaa olla joskus vaikeaa. Onko kenelläkään kokemuksia, miten ystävyyden on käynyt lapsen tulon myötä?

Yk 8 kp 3 - turhautumiskohtaus

Eipä siinä, osasihan tuota odottaakin. Viime kierrossa makuuhuoneessa oli hiljaista. Jerikon ruusut vaan kulkivat länkkärileffojen tyyliin autiossa makkarissa, jossa ei muuta aktiviteettia oikeastaan tapahtunut kuin satunnaista nukkumista. Hah, ja sitten sitä pitäisi raskaaksi muka tulla. Joskus vaan ei satu ajankohdat ja jaksaminen yhteen, vuorotyö on ihanaa!

Toissapäivänä ennen nukkumaanmenoa mies kertoi, että hänen siskonsa on uudelleen raskaana. Sai syksyllä edellisen lapsensa ja nyt odottaa toista. Tuo ajankohta ihanalle uutiselle oli mitä parhain, sillä minulla olivat menkat juuri tuolloin alkaneet. Tunsin hetken hirveää suuttumusta ja äksyilinkin hetken, että miksi eivät voi mennä vaikka jonnekin Timbuktuun lisääntymään kun tuntuu olevan niin helppoa! Hirveä ihminen olen, mutta oikeastaan näin jälkeenpäinkin mietittynä en osaa olla heidän puolestaan täysin vilpittömästi onnellinen. Kyllä se pelko siitä, etten voi tulla raskaaksi, on tuolla sisällä jossain ja juuri tällaiset uutiset tuo sen esille. Ihan pelottaa ajatella sitä mahdollisuutta, että joudumme lähtemään joskus selvittämään tutkimuksilla, että missä tai kenessä vika voi olla. Ja ei kai se tätä menoa kaukana ole.

Hah. Kesäloman ihanat ajatukset kiireettömyydestä ovat ilmeisesti jääneet jonnekin mökkireissun varrelle. Joko tämä on jakomielitautia tai sitten olen vain pieni vihainen menkkainen nainen.

Enkä muuten jaksaisi enää kuunnella minuuttiakaan töissä kahvihuoneessa kun perheelliset, samaa ikäluokkaakin olevat, naiset jauhavat lapsistaan. Kenellä niitä on kolme ja kenellä neljä. Kuka imetti aikoinaan missä ja miten, ja kuinka lomareissut olivat lapsien kanssa sitä ja tätä. Parasta oli kun keskustelua kuunnellessa tajusin olevani ainoa lapseton. Sitten joku tokaisee, että "ai kauhee, nyt Sofia ei varmaan ikinä hanki lapsia näitten meidän tarinoitten jälkeen...". Niin en varmaan. Heh, heh.

Tämän viikon olotila

Minne kiire?

Istuttelin tänään parvekkeelle kaikenlaista. Tomaattia, salaattia ja kanelibasilikaa. Siemenet olisi varmaan ollut hyvä kylvää jo aikoja sitten, mutta josko ne ehtisivät taimiksi ja kunnon istutukseen ennen kuin lunta satelee. Siemeniä multaan painaessani en voinut olla vertaamatta tätä luonnon ihmeellistä tapahtumaa ihmisen hedelmöittymiseen; niin pieni siemen ja silti siitä kasvaa jotakin suurta! Ja miten voikaan olla niin tärkeää jokin istutussyvyys, että siemen varmasti itää. Ja miten istutusta täytyy kastella tarpeeksi, että itäminen käynnistyy. Ja lämpötila myös, ainakin kanelibasilika pitää kasvattaa alkuun sisällä ja karaista oikein ennen ulos istutusta. Huh. Melkein yhtä tarkkaa ja onnenkantamoisen alaista kuin ihmisen alulle pistäminen! Saas nähdä mitä noista tulee. Tuossa ne ikkunan takana parvekkeella nököttävät, mullat purkeissaan ja nyt vain odotellaan. "Yhtä odotteluahan tämä elämä on!", mietin kun kastelin istutuksiani.

Mutta toisaalta, minne ihmeeseen sitä on kiire? Joka kuukausi odotan, että nyt nyt, mutta mitään ei tapahdu. Kaikki soljuu eteenpäin samalla arjen painolla kuin aina ennenkin. Puoli vuotta yrityksemme aloittamisesta on nyt kulunut. Mutta kai sitä pitäisi osata malttaa nauttia odotuksen odotuksestakin...siitä, että voi vielä vaikka pienen (tai tällä menolla vähän pidemmän hetken) olla vain kaksin ja tehdä vapaasti niitä asioita, jotka mutkistuvat kun lapsi on tullut. Ihanaa mutkistumista, joka kai sieltä on tullakseen kun on sen aika.

Lähdemme huomenna mökille miehen kanssa kahdestaan, ensi kertaa ihan kaksin; ihanaa! Odotan innolla tyyntä järveä ja iltakalastelua, kesäillassa ja kuikan laulaessa taustalla. Vielä ihanempaa olisi, jos tietäisin sisälläni kasvavan pienen ihmisen, mutta ainakin nyt on sellainen tunne, ettei ole kiire mihinkään. 

Jaa-a...lomalaisen ajatuksia varmaan nämä, mutta ainakin on stressitön loma kun tämän fiiliksen sain aikaiseksi. Keeping this up!

Kp 5 Yk 7

Niinpä niin, huti jälleen. Menkat alkoivat mukavasti ajallaan. 

Jos tästä jotakin positiivista yrittää kaivaa niin eipähän tarvitse miettiä voiko ensi viikon mökkireissulla ottaa yhtä saunaolutta. Eipä ainakaan vielä auttanut vapautunut "annetaan vaan mennä enempiä ajattelematta, kierto ilman ovistestejä" -strategia. Mutta sama linja nyt pitää kesän ainakin.