Mies kertoi puhelimessa hyvän tuttavansa olevan raskaana. Jo toinen raskausuutinen lyhyen ajan sisään. Kaikki tuntuvat olevan juuri nyt raskaana! Ihan kaikki!
En tiedä miksi mulle tuli siitä vain ja ainoastaan surkea olo. Samalla pelokas. Entä jos me ei onnistuta tässä?
Elämäni ei ole ollut tähän mennessä helppoa, joten ajattelen, että miksi tämäkään suunnitelma toteutuisi ja onni lankeaisi kuin manulle illallinen. Jollain tavoin elämässäni asiat ovat aina järjestyneet, mutta ilman itkua ja ponnistelua en ole eteenpäin päässyt. Samoin pelkään tämän projektin päättyvän. Tiedostan, että tähän kaikkeen vaikuttaa se hirveä lannistaminen, jota olen lapsuudessa kohdannut. Pako varhain, sairaasta kodista, asumaan yksin ja niiden väärien suhteiden kohtaaminen, jotka ovat rikkoneet luottamusta onnelliseen elämään ja onnistumiseen. On ollut hetkiä, jolloin olen halunnut vaan luovuttaa. Nyt koen olevani onnellisempi kuin koskaan, mutta ehkä juuri tämän onnen aikana olen joutunut puntaroimaan ne menneisyyden vaikeat asiat uudelleen läpi. Niille on löytynyt täysi vertailukohta.
Tajusin viime syksyn aikoihin, etten ollut itkenyt vuoteen. VUOTEEN! Olin ihan ihmeissäni. Ennen se oli melkein viikottaista. Itkin yksinäisyyttä ja sitä, miten en osannut elää oikein. Menneisyyden asiat painoivat, enkä osannut kohdata ketään. Tajusin, että mieheni on "pelastanut" minut ja tehnyt minusta oikeasti onnellisen. Samalla oikeastaan kaikki asiat elämässäni ovat lähteneet rullaamaan kuin ihmeen lailla.
Omaa elämääni ja sen suuntaa olen pohtinut niin kauan, etten enää edes osaa sitä enempää ajatella. Olen muovautunut tällaiseksi kuin olen, ja oppinut kaikesta. Jonkinlainen vakaus ja varmuus pärjäämiseen on elämässä tullut, pitkän yksinäisyyden kautta.
Täysin ehjäksi ei sisintä kaiken jälkeen voi saada, mutta kuka täällä nyt niin ehjä ja täydellinen olisikaan? Kaikilla on omat heikot kohtansa, mutta kun ne tiedostaa, osaa niille ehkä jotain tehdäkin.
Koen nyt olevani niin valmis äidiksi, tavallaan pysähtymään, ja keskittämään voimavarani sen pienen ihmisen kasvattamiseen. En tarkoita, että voisin paeta sen kautta omaa itseäni, siihen ei tarvetta ole. Minusta vaan tuntuu, ettei tästä edespäin lapsi on se seuraava oikea askel. Olen pärjännyt itse ja yksin niin kauan, että nyt pystyn vahvempana antamaan jotain toisellekin. Osan siitä omasta vahvuudesta ehkä. Tänä päivänä osaan rakastaa itseäni ja rakastaa muita!
Jo kauan sitten päätin, millaisilla arvoilla haluan lapseni kasvavan. Täysin päinvastaiset kuin oman lapsuuteni arvot olivat. Perhekeskeinen elämä, toinen toistaan arvostaen. Ongelmien ratkaiseminen yhdessä. Yhdessä eläminen ja asioiden tekeminen. Rakastaminen ja ennen kaikkea sen sanominen ääneen! Itse olen oppinut nyt sanomaan sen ääneen. Se tuntuu niin hyvältä ja oikealta.
Itkin tänään, hyvin hyvin pitkästä aikaa. Heti sen puhelun jälkeen, jossa mies kertoi kuulleensa ilouutiset. Vähän tuli pöhkö olo, itkeä kun toiset ovat suuren onnen äärellä. Ehkä itkin vain sitä omaa suurta toivetta. Ja pelkoa, ettei se suuri onni koskaan meidän kohdalle toteudu.
Meillä meni melkein vuosi ennenkuin nappasi, tosin ei sen kummemmin vielä laskeskeltu otollisia päiviä tms., mutta jotenkin sitä oli aina kuvitellut että jahka niin päättää niin raskaaksi tulee heti. Ja todellakin, vähän väliä kuuli raskausuutisia joka suunnasta ja itselle pelkkää negatiivista raskaustestiä. Mutta hyvää kannattaa odottaa :)
VastaaPoistaTuossa yksi päivä todettiin miehen kanssa, että pitäisi osata nauttia tästä yritysajastakin. Kun ei tarvitse huolehtia ehkäisystäkään! Jotenkin vain ajattelin tosiaan tärppäävän heti alussa...mutta ei ihan.
VastaaPoistaMutta totta on, hyvää kannattaa odotella. :)
On se kumma, kun koko teini-ikä ja varhaisaikuisuus pelätään löysät housussa, ettei vahingossa tule raskaaksi (noin kärjistäen tuo housujuttu ;)), ja sitten kun ihan oikeasti sitä vauvaa haluttaisiin, niin sitten ei tärppää, ei sitten millään..
VastaaPoistaMinäkin kuulin juuri 45 -vuotiaan kollegani raskaudesta, ja jouduin oikein tosissaan pistämään hymyä huulilleni. Tottakai olen vilpittömän iloinen heidän puolestaan, mutta jossain taka-alalla ajattelin, että eihän häneltä noita uutisia pitänyt tulla vaan MINULTA. Taisi tulla yllätyksenä myös muille täällä töissä, minä kun olen ainoa alle 40 v ja "lapsentekoiässä"..